Hiihtoloma päättyi viime lauantaina, jolloin piti karistaa matkaväsymys hartioilta ja suunnata Lahteen keikalle. Loma oli onnistunut. Olin viisi päivää lukematta sähköposteja ja puhelimen hermostunut vilkuilukin loppui tiistaihin mennessä saneltuani vastaajaan lomaviestin.

 

Matka meni lähestulkoon samalla käsikirjoituksella kuin viime vuonnakin. Esiinnyin kolmena iltana pubilla ja lopun ajan käytin rentoutumiseen. Tällä kertaa kaikki tuntui helpommalta, ihmiset tulivat kättelemään ja moikkaamaan, oli mukava huomata että olin onnistunut jättämään positiivisen muistijäljen itsestäni.

 

Asia, joka hämmästyttää minua kerta toisensa jälkeen on se, miten joku voi olla niin "pähkinöinä" laskemiseen? Vaikka en itsekkään varsinaisesti ole mikään "perustallaaja" ja olen tavannut asialleen omistautuneita sekopäitä alalta jos toiseltakin, silti oli jälleen hämmentävää seurata miten Arttu jaksoi olla innoissaan jostain laskukuvasta. Mambon kanssa kuvaa tutkittuamme totesimme vain "ihan siisti" tai "no onhan se laskukuva".

 

Pyysin Arttua selostamaan hieman laskukuvien filosofiaa, sillä tuntui että en täysin osannut arvostaa niiden hienoutta. Arttu piti lyhyen luennon asiasta; lunta pitää pöllytä (mitä enemmän sitä parempi), kuvan rajaus pitää olla kohdallaan, laskuasento kunnossa ja suksien kärjet pitää näkyä. Tämänkin jälkeen tuntuu että tarjolla oli helmiä sioille.

 

Oma lukunsa on suhtautuminen itse laskemiseen. Tapa, jolla Arttu kuvailee päivän parasta laskuaan, silmät kiiltäen, katseen siirtyessä kaukaisuuteen puhuen kuin itselleen,  äänen hiljetessä lähes kuiskaukseksi. Aivan kuin näkisin jotain kimmeltävän silmäkulmassa selostuksen päättyessä.

 

Todellista intohimoa ja fanaattista asialleen omistautumista. Tuossa on hyvä malli kenelle tahansa, joka haluaa kehittyä omassa lajissaan. Tuolla asenteella ei voi välttyä kehittymästä ja menestymästä.

 

"ei ole olemassa lahjakkuutta, on vain intohimoa ja päättäväisyyttä"

-Roope Ankka-