Olen tehnyt jo reilut viisi vuotta töitä Raha-automaattiyhdistyksellä pelinhoitajana ravintolakasinopelien puolella, eli jakanut black jackia ja pyörittänyt rulettia ravintoloissa.  <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kaiken kaikkiaan olen viihtynyt työssäni hyvin, työajat ovat sopineet yhteen muiden töideni kanssa (taika- ja sirkus-), työilmapiiri on ollut mukava ja työvuorojen suunnittelu joustavaa.

Työ itsessään on ollut itsenäistä ja mukavaa, toki ikäviä iltojakin on mahtunut joukkoon.

 

Usein olen taikakeikalta tullessani käynyt vain kotona vaihtamassa taikurin tumman puvun Ray:n vastaavaan ja ehtinyt nipin napin töihin. Usein olen myös tiennyt, että myöhästyn ja aina olen saanut esimeheni kanssa järjestettyä asiat siten, että olen päässyt keikalle, esimerkiksi siten, että menen töihin vasta yhdeksitoista. Tälläista joustavuutta arvostin suuresti ja pyrinkin olemaan vastavuoroisesti joustava, jos tarvittiin vaikka tuuraamaan sairastapauksissa, lyhyelläkin varoitusajalla.

 

Viimeisen puolen vuoden aikana on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että olen usein väsynyt jo töihin mennessäni ja ikävien iltojen määrä on kasvanut suhteessa mukaviin iltoihin. Kevään ja kesän kuluessa aloin pikkuhiljaa puhua lähipiirilleni suunnitelmastani lopettaa RAY:n työt. Keskiviikkona 16.8. otin sen, usein niin pieneltä kuulostavan askeleen suunnittelun ja toteuttamisen välillä, ja irtisanoin itseni.

 

Päätös syntyi helponvaikeasti. Toisaalta olin saanut tarpeekseni yötyöstä, humalaisista asiakkaista ja tupakansavusta, toisaalta kynnys sen ainoan vakituisen työn jättämisestä oli suuri. Mietin myös sitä, kuinka paljon raha merkitsee päätöstä tehdessä. Kumpi on tärkeämpää - oma hyvä olo, vai muutama sata euroa kuukaudessa enemmän rahaa?

 

Viime lauantaina 26.8. tein sitten viimeisen työvuoroni. Enää ei tarvitse juosta kiireen vilkkaa keikalta yötöihin, solmiota matkalla sitoen. Enää ei tarvitse kuunnella humalaisten tilitystä, tai kinata säännöistä. Enää ei tarvitse hätistellä tupakoitsijoita pois savuttomalta alueelta. Olo on vapautunut. Ne harvat asiat joita tulen kaipaamaan, ovat työtoverini ja ravintolahenkilökunnan oma "maailma".

 

Nytsitten on yksi pitkäaikaisimmista haaveistani toteutunut, olen ammattilainen - taikuri ja sirkuskoulun opettaja. Vuosia sitten tästä hetkestä haaveillessani luulin, että tämä tuntuisi erilaiselta, siltä että tekisi mieli heittää kärrynpyörää ja että menisin sijoiltani onnesta. Ei tämä nyt niin kummalliselta tunnu. Kai se on niin, että unelmat ovat parhaimmillaan silloin kun niistä voi haaveilla. Onneksi seuraava unelma siintää jo horisontissa ja olen jo alkanut tehdä töitä sen saavuttamiseksi.