Olin eilen harjoittelemassa jonglöörausta ja yksipyöräisellä ajoa. Harjoittelin pyörällä ensin perustemppuja ja siirryin hieman vaikeampiin. Kun hypin pyörällä paikallani, tuli mieleeni kokeilla hyppimistä siten, että siirrän satulan pois jalkojeni välistä pitäen sitä käsin pystyssä vartaloni edessä.

 

Tämä osoittautui huonoksi ideaksi. En ehtinyt edes kunnolla tajuta mitä tapahtuu, kun jo olin maassa mahallani, pyörän kolistessa jossain takanani. Pikkuhiljaa alkoi tieto kulkea selkäytimestä aivoihinkin asti. Ilmeisesti jalkani oli irronnut polkimelta ja tämä aiheuttanut sen, että pyörä oli ampaissut suoraan taaksepäin ja minä olen lentänyt mahalleni.

 

Nähtävästi nuoruusvuosien karateharrastuksesta oli ollut hyötyä, sillä olin automaattisesti tehnyt ns. kovan ukemin eteenpäin. Ukemilla tarkoitetaan kamppailulajeissa harjoiteltavaa kaatumistapaa, jolloin kaatuja ei loukkaa itseään. Kova tapa tarkoittaa sitä, että liike pysähtyy, eli käytännössä löin molemmat kämmeneni ja kyynärvarteni lattiaa vasten samalla kun jännitän vartaloni siten että vain varpaat ja kyynärvarret koskettavat lattiaa.

 

Ainoa tyylivirhe oli se, että löin toisen polveni lattiaan todella kovaa. Tämä johtui todennäköisesti siitä, että vasen nilkkani oli jäänyt pyörän polkimen taakse jumiin. Tätä lukuun ottamatta selvisin vammoitta.

 

Suurin virhe kaatuessa olisi ollut ottaa liike vastaan ranteilla vauhtia hidastaen. Kyllä sekin joskus onnistuu, tai sitten ei, ranteen murtuminen/satuttamien olisi ollut varsin todennäköistä. Kyllä täytyy puuta koputtaa ja kiittää vuosien takaista karateharrastusta ja siellä harjoiteltuja kaatumistekniikoita.

 

Minun ammatissani ranteen murtaminen näin pikkujoulusesongin alla olisi ollut erittäin huono asia. Taidanpa pistää yksipyöräisen parkkiin vähäksi aikaa ja keskittyä sirkuspuolella vaikka jonglöörauksen harjoitteluun.